Vuorotyöni vuoksi tunnen usein ylivoimaista väsymystä osallistua perheemme arjen pyörittämiseen. Tilannetta ei suinkaan paranna se, että myös mieheni tekee vuorotyötä – kahden väsyneen aikuisen yhdistelmä ei ole kovin hedelmällistä perhe-elämän kannalta. Eniten tilanteesta tietenkin kärsii Lapsi, joka ei ole syyllinen vanhempiensa väsymykseen mutta joutuu elämään sen keskellä.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Osittain tuntuu siltä, että väsymyksestä ei voi syyttää pelkästään työtä. Olen monesti miettinyt, että kuuluuko elämän oikeasti olla näin rankkaa. Henkilökohtaisesti minua väsyttää myös Lapsen allergia – joka on onneksi jo helpottamassa, mutta aiheutti monen vuoden ajan todella paljon ylimääräistä työtä. Se väsymys ei poistu hetkessä.

Vielä enemmän minua väsyttää retuperällä oleva parisuhde. Suhteemme on aika-ajoin oikea energiasyöppö. Olen tästä asiasta kovin surullinen. Eikö kodin ja parisuhteen kuuluisi olla lepo- ja turvapaikka? Minulle se on kaikkea muuta. Välillä lähes asemasotaa, molemminpuolista kyräilyä, avioliiton Lähi-itä, jossa taistelu saattaa leimahtaa pikkuasiasta täyteen tulitukseen. Onneksi tämä paine on sentään ”vain” henkistä. Pelkään kuollakseni tämän tilanteen vaikutuksia Lapsen henkiseen kehitykseen. Vaistoaahan hänkin, että jokin on pilalla.

Minun itseni pitäisi tietenkin omalta osaltani yrittää muuttaa parisuhteen tilaa. Rehellisesti sanottuna olen yrittänyt, mutta en minä siihen yksin pysty. Mieheni kuulee jokaisessa ehdotuksessani kritiikin siemenen, hän ei halua keskustella asioista eikä ainakaan ole suostuvainen perheterapiaan (jota me mielestämme tarvitsisimme!). Toisaalta minäkin kuulen hänen puheessaan kätkettyä tai avointa syyttelyä, joten tunne on varmaankin molemminpuolinen.

Eilen olin vapaalla. Pitkästä aikaa olin itse tyytyväinen panokseeni äitinä. Olin Lapsen kanssa päivän kahdestaan, touhusimme kotiaskareita ja ulkoilimme pitkään. Miehen kotiuduttuakin koti-ilta oli rauhallinen. Niitä päiviä haluaisin lisää.